Viikko sitten kirjoitin pitkästä viikonlopusta, jolloin sai hiihtää kolme päivää, mikä miellytti. Kolme on puolet enemmän kuin kaksi. Viime viikonloppuna lähestymistapa oli toinen, lopputulos sama. Hiihtoa harrastettiin normaalisti lauantaina ja sunnuntaina. "Laskupäiviä" kertyi kuitenkin kuutamorandon (rando on lyhennys sanasta randonnèe, joka tarkoittaa vaellusta) myötä jälleen kolme.


Vanhojen uskomuksien mukaan täydenkuun aikana ns. kuuhullut alkavat oireilla. Oireilu näkyy levottomuutena tai jopa mielenhäiriöinä. Tässäpä tarinaa neljästä kuuhullusta. Tai ainakin yhdestä - ehkä muut olivat vain viattomia uhreja. Ainakin kahdelle mukana olleelle reissu oli alppikauden ensimmäinen. Ensi käännökset tehtiin siis puuterissa kuunvalossa.


Isot pojat ovat kertoneet, että täydenkuun valossa näkee todella hyvin ja laskeakin voi vallan mainiosti. Tällaisia puheita ei kannata kuunnella - on mentävä itse katsomaan. Viikonloppuna täysikuu oli juuri taittunut väheneväksi, mutta eroa täydestä kuusta ei voinut silmin juuri havaita.


Starttasimme Verbieristä puoli kymmenen aikaan. Ajoimme autolla Grand St. Bernardin solaan, jossa kohteenamme olisi solassa sijaitseva munkkiluostari. Luostarille asti emme kuitenkaan lopulta hiihtäneet, sillä matka olisi ollut turhan pitkä. Uuden vaelluksen kohteeseen joutuu kuitenkin vielä joskus tekemään, sillä kyseisen solan historia on varsin kiinnostava.


Sola oli pitkään ainoa kulkureitti pohjoisen ja eteläisen Euroopan välillä. Reittiä ovat hyödyntäneet niin Rooman valtakauden sotajoukot kuin pyhiinvaeltajatkin. Myös bernardilaiskoirat, joita käytettiin apuna mm. alppien vaikeissa oloissa hätään joutuneiden matkalaisten pelastamisessa, ovat kotoisin juuri kyseisestä solasta. Nimensä sola saa pyhän Bernardin (Grand St. Bernard), alppien suojeluspyhimyksen mukaan. Kyseinen herra siis perusti solaan luostarin, jossa tarjosi ruokaa ja yösijaa matkalaisille. Rohkaisen lukijaa lukemaan historiasta lisää vaikkapa täältä ja täältä

Hiihdimme vajaan kaksi tuntia kohti solan perukoita ja valitsimme sopivan näköisen tuulelta suojassa olevan evästys- ja taukopaikan. Kupu ravittuna kiipesimme vielä läheisen nyppylän päälle, jotta oivalle vaellukselle saataisiin oiva päätös laskun merkeissä. Lähes täydellisiä tellukäännöksiä lähes puuterimaisessa lumessa kruunasi kuutamokeikan juuri sopivasti. Kaikki neljä mukana ollutta (minä, Timo, Matti ja Sanna) olivat erittäin tyytyväisiä reissun antiin. Ja tulipahan todettua, että silmän hehku riittää - niin kuin Nikke Knattertonilla konsanaan.